Verotusta on taas vaalikentillä vatvottu ja erityisen mediaseksikäs aihe on tietenkin tuo kestosuosikki, eli turvapaikanhakijat ja ylipäätään maahanmuutto. Alkujaan olin kuvitellut että eräät kevään ilmitulleet seikat vanhustenhuollossa olisivat löytäneet tiensä ehdokkaiden keppihevosiksi, mutta eipä juurikaan: kyllä nyt ovat enemmän muodissa ilmaston muutos ja ulkomaalaisväki kuin vanhukset. En ole huolissani ainoastaan vanhuksista vaan myös vammaishoidosta, jossa huolet konkretisoituvat aivan samoin kuin ensin mainitussakin. KUKAAN ei saa joutua kokemaan hylätyksi tulemisen tunnetta missään elämänsä vaiheessa, mutta sitä tapahtuu myös juuri nyt. Miten moni vanhus, vammainen tai vammaton itkee juuri nyt, kokien että hänet on jätetty oman onnensa nojaan, odottamaan että arkkumanu tulee sitten kun aika on, jos tulee silloinkaan.
Tarvitsemme kireämpiä rangaistuksia eritoten toisen terveyteen kajoavissa rikoksissa. Tai oikeastaan rohkeampia tuomareita käyttämään asteikon rankempaa päätä, signaaliksi että sellaista ei suvaita. Karrikoidusti sanoen, voidaan nykyiselään todeta oikeussalien ylläpitävän väkivallan kulttuuria. Politiikka ja vaalit ovat holtittomuuden sirkus.Yhdet kiljuvat kuin itkuiset pikkulaset että kaikki rajat on vedettävä kiinni ja sassiin, toiset taas syleilevät avomielisesti ja vaarallisesti koko maailmaa. Aina kun mennään äärilaitoihin, se on hyvin yksisilmäistä toimintaa, laukkaavia hevosia laput silmillä. Tässä, aivan kuin monessa muussakin asiassa, meidän kaikkien tulisi joskus vain istua alas ja tarkkailla. MInäkin yritän parhaani mukaan löyt'ää ytimen kaikesta siitä mitä muut minulle tarjoavat. Mutta minä pelkään sitä loppua. Makaanko yksin hoitokodissa johon kukaan ei koskaan tule tapaamaan minua? Entä autistinen tyttäreni? Hänellä elon päiviä varmaankin on vielä paljon enemmän edessään. Missä hän silloin on - ja itkeekö hän?
www.mistersuomi.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti