Taas elämme aikaa, joka vastoin tarkoitustaan, saa kaivettua vähän joka toisesta ihmisestä sisäisen perkeleen irti. Joulun aika saa meidät usein entistäkin itsekkäämmiksi ja kuljemme joulukatujen ja tavaratalojen halki kuin panssarivaunut ikään, kuvitellen että juuri ne meidän omat baakkelssimme ja leivänkänttymme ovat aivan erinomaisen tärkeitä - ja mikä huomioitavaa, juuri minä itse olen se ruuhkan kaikkein kiireisin henkilö. Paskat, ei meillä ole maailmassa niin kiire, me kuvittelemme ja sen hopun itse - jos näin todella on, silloin on mietittävä mikä elämässämme on mennyt pieleen
 |
| Joulupukki Vaasassa 1976 |
Karita Mattila laulaa televisioruudussa ja riisipuuro kiehuu, toivottavasti ei pohjaan. Vaikka spudari kärähtäisikin, se ei himmentäisi tunnelmaani eikä lapsuuden joulujenkaan muistoa - niitä minulta ainakaan ei voi kukaan viedä. Vaikka hyvin varhain ymmärsin että joulupukki oli enoni, olin silti mukana leikissä, muka uskoen aidosti oivaan ukkiin, sillä en halunnut aikuisten pettyvän - tämä oli tärkeä osa asiaa meille kaikille. Nykyään kuule myös kritisoitavan ettei lapselle saa valehdella ja höpöttää taruolennoista. Kuitenkin, maailmassa on aivan liian vähän oikeaa hyvyyttä, joten toistaiseksi meidän on valettava uskoa tulevaan mielikuvitushahmojen avulla. Hyvyys ei totta vie asu meissä ainakaan silloin kun taistelemme kyynärpäätaktiikalla tuotteista myyntipisteillä, nylkyttävien jouluveisujen kaikuvan irvokkaasti eetterissä.
Ai niin, sitten on se päivänsankari, joku Jeesus. Vaikka todellinen syntymäpäivä ei ilmeisesti olekaan edes joulukuussa, tämä on eittämättä hänen juhlansa. Niille voimakkaimmille Kristuksen kieltäjillekin kyllä kelpaavat lomat ja muut ajan etuudet mitä kristillinen juhla tarjoaa, mutta itse Jesulle näytetään persimoa. Yhtä kaikki, rauha ja hyvä tahto ovat asioita jotka ovat yhteiskuntamme rakennuspalikoita ja siksipä tämä työmaa onkin vielä niin jumalattoman surkea risusavotta.
