sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Valkolakkiseksuaalisuutta ilmassa.



Sitä oli nyt joku piruparka pahastunut kun vanha kunnon valkolakki löytyi Stockmannin sivuilta ainoastaan miesten puolelta ja tavaratalo tietenkin nykyaikaisena puljuna asiaankuuluvasti tätä kömmähdystä pahoitteli.  Verkkokaupan johtajan mukaan tähän on syynä  kategorisointimalli ja asia otetaan korjauslistalle.  

"Lukiolaisista naisia on nykyään jo reilusti yli puolet. Samanlaista valkolakkia käyttävät kaikki sukupuolet." (Iltalehti) - KAIKKI sukupuolet. Mitä mahtanee tapahtua sinä päivänä kun nämä nykyään väitetyt muut sukupuolet vielä iskevät lusikkansa soppaan ja alkavat vaatimaan itsellensä omia ylioppilaslakkiosastojaan, vielä ollaan helpoilla vesillä.

Olen jo tovin odottanut, milloin heteroseksuaalisuus määritellään uudelleen, nykyiselläänhän se pyyhkii persusta monellakin suuntaumuksella. Jos esimerkiksi polyseksuaalisuudessa mielenkiinto kohdistuu "moneen sukupuoleen", ei voida ilman ristiriitaa määritellä heteroseksuaalisuutta siten että henkilö on mieltynyt "vastakkaiseen sukupuoleen".

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Oodista Dubrovnikin kautta Tavastialle.

Elämme tätä kirjoittaessani sunnuntaipäivää ja kesä Kalliossa on jo käsin kosketeltavissa.. Viime torstaina  teimme minun mittapuuni mukaan todellisen maratonipuhelun muusikko Anssti Tikanmäen kanssa: jutustelimme lähestulkoon tunnin verran , pääasiassa juuri tänään 28.4. toteutettavan Riku Nieminen & Juice Originals-kokoonpanon keikasta Tavastialla. Kyseisen puolen tunnin ohjelman pääset kuulemaan tästä.



Keskusta"kirjasto" Oodista on muotoutunut minulle paikka tavata haastateltaviani, oikeastaan ihan vahingossa, ja menneellä viikolla tapasinkin tuolla myös popartisti Impun, joka juurikin julkaisi debyyttisinglestään remix-EP:n  - I think your boyfriend is gay, se on vain yksi maailman olettamuksista.. Tämä juttutuokio kuullaan Lähiradiossa maanantaina 29.4. koo 20:30.

Kun tiistai koittaa, jo aamupäivästä Lähiradion aalloilla kuullaan kello 11 edesmenneen ystävämme ja toimittaja Jorma Elovaaran muistotilaisuus Dubrovnikista 23.4. ja sen voi kuunnella jo nyt myös täältä. Kiitos kovasti kaikille paikalla olleille. Puheita pidettiin ja musiikkia kuultiin.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Joku itkee jossakin.



Verotusta on taas vaalikentillä vatvottu ja erityisen mediaseksikäs aihe on tietenkin tuo kestosuosikki, eli turvapaikanhakijat ja ylipäätään maahanmuutto. Alkujaan olin kuvitellut että eräät kevään ilmitulleet seikat vanhustenhuollossa olisivat löytäneet tiensä ehdokkaiden keppihevosiksi, mutta eipä juurikaan: kyllä nyt ovat enemmän muodissa ilmaston muutos ja ulkomaalaisväki kuin vanhukset. En ole huolissani ainoastaan vanhuksista vaan myös vammaishoidosta, jossa huolet konkretisoituvat aivan samoin kuin ensin mainitussakin. KUKAAN ei saa joutua kokemaan hylätyksi tulemisen tunnetta  missään elämänsä vaiheessa, mutta sitä tapahtuu myös juuri nyt. Miten moni vanhus, vammainen tai vammaton itkee juuri nyt, kokien että hänet on jätetty oman onnensa nojaan, odottamaan että arkkumanu tulee sitten kun aika on, jos tulee silloinkaan.

Tarvitsemme kireämpiä rangaistuksia eritoten toisen terveyteen kajoavissa rikoksissa. Tai oikeastaan rohkeampia tuomareita käyttämään asteikon rankempaa päätä, signaaliksi että sellaista ei suvaita. Karrikoidusti sanoen, voidaan nykyiselään todeta oikeussalien ylläpitävän väkivallan kulttuuria. Politiikka ja vaalit ovat holtittomuuden sirkus.Yhdet kiljuvat kuin itkuiset pikkulaset että kaikki rajat on vedettävä kiinni ja sassiin, toiset taas syleilevät avomielisesti ja vaarallisesti koko maailmaa. Aina kun mennään äärilaitoihin, se on hyvin yksisilmäistä toimintaa, laukkaavia hevosia laput silmillä. Tässä, aivan kuin monessa muussakin asiassa, meidän kaikkien tulisi joskus vain istua alas ja tarkkailla. MInäkin yritän parhaani mukaan löyt'ää ytimen kaikesta siitä mitä muut minulle tarjoavat. Mutta minä pelkään sitä loppua. Makaanko yksin hoitokodissa johon kukaan ei koskaan tule tapaamaan minua? Entä autistinen tyttäreni? Hänellä elon päiviä varmaankin on vielä paljon enemmän edessään. Missä hän silloin on - ja itkeekö hän?

www.mistersuomi.fi

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Väkisinmakuuta linnan pahnoilla


Ensikertalainen istuu poikkeuksetta tuomiostaan puolet. Harvalle tulee mieleen että sama henkilö voi olla lain edessä ensikertalainen useamman kerran, asiassa kun on eräänlainen kolmen vuoden "suoja-aika".  Esimerkiksi: ensikertalaisena taposta tuomittu saattaa vapautua neljän vuoden kuluttua ja mikäli hän pysyttelee tämän jälkeen kolmen vuoden verran kaidalla tiellä, hänet seuraavan tapon yhteydessä tuomitaan jälleen ensikertalaisena ja tämä vapautunee taas neljän vuoden kuluttua. Näin karrikoidusti ajatellen, sitä sopii tappaa seitsemän vuoden välein, ellei sen enempiä välitä linnassa lusia.

Ensikertalaisuuden uusiutuminen on omituinen asia jota ei tulisi olla, mutta on rikoslaissa isompiakin ihmeitä. Tai tarkemmin, useimmiten vika ei ole laissa vaan sen tulkinnassa. Tavalla tai toisella fyysisen koskemattomuuden rikkomisessa, niin väkivallan kuin seksuaalisen pakottamisenkaan osalta ei tulisi lievää rangaistusta ollakaan, sitä alapäätä kun tunnutaan käyttävän aivan yleiskäytäntönä. Onhan tässä aivan viime aikoinakin erään hyvin maltillisen miedon raiskaustuomionperusteluissa mainittu että vankila olisi haitannut miehen sosiaalista selviytymistä - näin oikeus päätyi antamaan Pohjois-Karjalassa lapsen raiskauksesta ehdollisen tuomion.

Tapasin taannoin tutun nuoruusvuosilta. Miekkonen kertoi vapautuneensa juuri vankilasta, oli pahoinpidellyt jonkun sairaalaan - muuta hän ei oikeastaan sanonut, kuin että onneksi tuli lyhyt tuomio, itse uhrista hän ei maininnut sanaakaan. Niin se on, jotkut ihmiset eivät vain välitä: ei heitä jarruta mikään muu kuin tieto siitä että teolla olisi todellisia seurauksia hänelle itselleen. On kamalaa että joukossamme on henkilöitä joita on pakko suitsia, mutta jotkut meistä ovat tunne-elämältään vammaisia, tai sitten heiltä ovat vain aivot ja ahteri vaihtaneet paikkoja. Nämä viimeiset lauseet tuntuvat sopivan myös moniin oikeudenpalvelijoihin...

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Tähtiliikkeen kuoleman kalabaliikki





Hei,
Ohessa pieni muistutus " keskushallinnosta".
Voitko lopettaa kuoleman kulttuurin esillä pitämisen.
Se ei ole leikin asia eikä mitenkään linjassa Seitsemän tähden liikkeen 
arvojen kanssa.
Ystävällisin terveisin,
Martti
ps. Olen saanut samanlaista palautetta myös eräiltä muilta kanssaehdokkailtasi.
---------- Forwarded message ---------
Lähettäjä: Kaija Huida <kaija.huida@paavovayrynen.fi>
Date: la 30. maalisk. 2019 klo 11.06
Subject: Pyyntö
To: Martti Issakainen <martin.issakainen@gmail.com>
Hei Martti
voitko olla yhteydessä alla olevaan ehdokkaaseen ja hillitä hänen ehdokas facemainos päivityksiä.
Pitäisi käyttää hillintää


Näin siis hallinto tarjoaa kylmää jäätä elämänsä ehtoosta kiinnostuneiden niskaan. Ei ole "leikkiä" esittää kuolema hieman leikkisästikin, päinvastoin, useimmiten vakavaa asiaa ei sellaisenaan osata käsitellä. Kaikenkaikkiaan "johtoporras" olisi mielestäni voinut itse olla ehdokkaaseen, eli allekirjoittaneeseen yhteydessä, mutta käytettiin välikäsiä. Ehdokaslasku onkin ainoa jonka yhteydessä tämä porras on ollut kenttäväkeen henkilökohtaisessa kontaktissa.
Kuolema ei ole linjassa liikkeen arvojen kanssa, pelottavaa. Joko hallinto luulee elävänsä ikuisesti, tai sitten elämän tuloksellisen ajan tuottavuus ja sen myötä tuleva ns. roomalainen oksennus ovat meillä vain niin vahvasti valloillaan.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Hevonen numero 94 Narinkkatorilla.



Tänään Narinkkatorilla kumisessa hevosenpäässä kuljeskeltuani vastaan tuli monenlaisia yhtälailla hienoja kuin askarruttaviakin hetkiä. Keskustelua käytiin muun muassa vastikkeettomasta perustulosta ja tämä aihe sai äänet kohoamaan ja monenlaiset näkemykset esiin, eipä tässäkään suhteessa löydy puolueen sisältäkään yhtä selkeätä linjausta. Itse kun asiaa asettauduin puolustelemaan eräällekin vierailevalle rouvalle, tämä suuttui kovasti ja oli sitä mieltä että kyllä rahansa eteen jotakin on tehtävä. Ajatus on toki hyvä, kyllä työ kunnossa pitää, mutta minne nämä työttömät kansalaispalkan saajat sijoitettaisiin työhön? Sain kuulla että sairaanhoitopuolella on suuri vajaus henkilökunnasta ja tottahan tuo. Puhutaan kuitenkin paljon eriarvoistumisesta ja sen ehkäisystä. Se ei kovin hyvin toteudu jos lasaretissa on kahdenlaisia henkilöitä samassa työssä: heitä jotka saavat siitä täyden palkan - ja heitä jotka nettoavat tästä vain murto-osan.

Ensinnäkin, työnantajalla tullee väkisinkin kiusaus hakea syytä irtisanoa se kallis ja palkattu henkilöstö. Kukas tyhmä sitä palkollisia pitää, jos kansalaispalkkaiset tulevat säästämään nekin rahat? Toisekseen jäin pohtimaan sen "halpaväen" kykeneväisyyttä terveydellisiin tehtäviin, heistä kun monen alan koulut käyneen  ja sen parissa joskus työskenneenkin työkyky lienee olennaisesti alentunut pitkäaikaisen työttömyyden aikana, eivätkä alan viimeiset tiedotkaan päivitettynä ole. Entä motivaatio? Kun henkilö pakotetaan orjapalkalla työhön, se tuottanee katkeruutta, varsinkin jos katselee päivästä toiseen kollegaa joka nostaa samasta työstä kohtuullisen hyvää palkkaa. Tällainen eriarvoistaminen synnyttää katkeruutta ja raivoa, joka on erittäin suuri vaara potilasturvallisuudelle. Luoja minua varjelkoon koskaan joutumasta tällaisen henkilön hoidettavaksi. Hänen asemassaan en olisi lainkaan varma etten ihan tahallani hieman tökkisi neuloja liian syvälle tai vääntelisi kinttuja aavistuksen liikaa, siinä toivossa että hommaa ei tarvitsisi enää tehdä.

Tässä keskustelussa asiaa pohdittiin siis terveydenhuollon kautta, mutta sama ongelma pätee niin moneen muuhunkin alaan. Kansalaispalkan myötä erilaisista palveluista saataisiin pois henkilöt jotka eivät todellisuudessa työtä edes hae eivätkä ole siihen välttämättä edes kykeneviä. Vapautuvilla resursseilla edistettäisiin tehokkaasti todellisten työnhakijoiden etenemistä työmarkkinoilla, tämä olisi ainoastaan palvelua.

Lämpimimmät hetket tänään Narinkkatorilla koin monien lasten kanssa, jotka tulivat moikkaamaan hevos-Jarmoa. Välillä vain juteltiin ja välillä leikittiin sotaa. Ammuin banaanilla kolme lasta, jotka sain kuitenkin hirnumalla taas nousemaan eloon. Näistä iloisista pienemmistä ihmisitä olisi myös aikuisväestön kuulunut ottaa oppia. Paikoin tuntui, puoluetta ja kojua katsomatta, että koko sakille on juuri suoritettu anaalipenetraatio rautakangella. Ei sellainen ole oikea signaali nuorille, joiden halutaan kiinnostuvan politiikasta. Kyllä hekin ovat maailmanmenosta huolissaan mutta tuskin tulevaisuudessa haluavat minnekään puunaamojen pitkään joukkoon.

Huomenna heppa-Jarmo taas ratsastaa, ihhah-haa, ih-hah-haa!

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Vammaista menoa



Olen autistisen lapsen isä. Tyttäreni täyttää tänä vuonna, herran jestas, jo 26 vuotta. Siihen nähden miten paljon eriasteisesti vammaisia maassamme on, avustetun asumisen koteja ei juurikaan ole tarjolla, niitä joutuu jonottamaan jopa vuosia, eikä tällöinkään vaihtoehto välttämättä ole edes hyvä. Kaikki me tarvitsemme kodin, paikan jossa olla ja asua. Aina ei ole ollut helppoa, ei todellakaan. Vaatii kärsivällisyyttä niin vanhemmilta kuin jälkikasvultakin että rauha pysyy maassa ja jossain vaiheessa on suoranainen pakko ryhtyä miettimään minne jälkikasvu muuttaa asumaan. Ensimmäisen kotinsa meidän Tuuli sai kun eräästä yksiköstä asukas kuoli. Tämä ikävä tapaus siis antoi tyttärellemme mahdollisuuden, tämä on karua todellisuutta. Minä en ole kiinnostunut siitä, paljonko meitä verotetaan. Olen kiinnostunut siitä mitä me niillä tuloilla saamme. Tämä ensimmäinen asuinpaikka tyttärellemme ei ollut sitä mitä toivottiin, siitä tuli kaikin puolin itkua ja hammastenkiristystä ja hän vuoden yrittämisen jälkeen joutui palaamaan takaisin äitinsä luo.

Lopulta kuitenkin saimme "jalan oven väliin" ja uusi mahdollisuus aukesi kolmentoista asukkaan kodikkaasta yksiköstä, jossa hän viihtyy. Hermoja vaaditaan, mutta Tampereen Rantaraittikoti on niin hyvä kuin lapsellemme vain voi toivoa. Siellä hän saa kaiken tarvitsemansa pitkämielisen tuen. Tähän ei kuitenkaan tultu helposti ja itselläni ainakin on aina taustalla pelko siitä tuleeko tämä jatkumaan. Meillä on maassamme paljon eriasteisesti vammaisia, joiden vanhemmat elävät epätietoisuudessa, pääseekö se läheinen muuttamaan niinsanotusti omilleen ja millaisiin olosuhteisiin. Kenenkään etu ei loppujen lopuksi ole se että turhautuneet vanhemmat ja yhtälailla turhautunut vammainen aikuinen ahdistuvat vähitellen, se tuo käytännössä monenlaisia lieveilmiöitä, aina mielen terveysongelmien kautta alkoholismiin - meillä kun on paha tapa lievittää tuskaamme kyseenalaisin keinoin. Tiedän mistä puhun. Ja tyttäreni on minun suuri aarteeni.