Hyvää isäinpäivää! Otsakkeeni mukaisesti eivät kuitenkaan kaikki, ikävä kyllä, voi näin todeta ja tämä tietenkin pätee muihinkin sukulaisiin sekä kylänmiehiin ja -naisiin: eivät kaikki ihmiset hoida leiviskäänsä kunnolla. Oikeastaan harhauduin sivupolulle heti alkuunsa, sillä tämän tekstin kirvoitti käyntiin se pieni hetki, jona repäisin aamulla kalsongeissani uutimet auki. Luontoäitee siellä riepotteli siniristilippua, milloin stadikan tornin suuntaan, milloin se viittasi Helsinginkadun viinakauppaa päin. Ai niin, isiä juhlitaan tällä kertaa, ja ihan virallisena liputuspäivänä. näitähän meillä on karkeasti vuodessa alle kymmenen, sekä päälle kymmenen epävirallista. Tokihan liputtaa saa niin paljon kuin sielu sietää, mutta tällöin syntyisi helposti radiosoittolistailmiö, jossa liikaa asiaa toistamalla murhataan sen hienous. Tämän vuoksi oikeastaan toivonkin etteivät ainakaan nämä viralliset liputuspäivämme enää lisäänny. Työssäni radiotoimittajana minulla on ollut kunnia tehdä juttuja monenlaisista seuroista ja aktiiveista, joista useammatkin ovat kokeneet edustamansa alan tai teeman ansaitsevan virallisen päivänsä ja tähän on pyrittykin monin tavoin heidän taholtaan. Niin mainioita ihmisiä ja ryhmiä olen tavannut, että minulla ei ole epäilyksen häivääkään heidän toinen toistaan hienompien ja jalompien asioidensa merkityksellisyydestä - mutta mitä tapahtuisi jos näitä kaikkia upeasti vaalittuja asioita juhlittaisiin salkojen kera? Pelkäänpä että tapahtuisi turtuminen, jossa kukaan ei enää kiinnittäisi ah niin arkipäiväistyneeseen sinisristiimme huomiota, enää missään yhteydessä.
Muutamat seurat ovat valmistaneet omia lippujaan ja viirejään, joita myyvät asiaansa esillä pitämään, aika upeata! Persoonalliset, hyvällä maulla tehdyt kotieutuliput tai vaikkapa avantouinnin puolesta huutavat, juhlavat kankaat vievät viestin perille. Juuri tänään olisi hyvä päivä nostaa isin kuva raameineen tangon nuppia tapaamaan ja huutaa: "hei maailma, katsokaa, tässä on minun isi!" Mutta se ei käy, sillä tänään liputetaan virallisesti. Mutta kiskotaanko isin kuva tankoon huomenna - ja otetaan isi mukaan tilaisuuteen? Yhdessä tekeminen on parasta ja tärkeintä. Minun isini on jo vaineessa, mutta kyllä hän silti on olemassa - ei käytetä kuolemaa tekosyynä unohtamiselle, eikä olla mitään liukuhihnamuistelijoita. Oli kyse sitten isästä, ystävästä, äidistä, mukavasta naapurista... kunnioitetaan heitä juurikin tilanteen vaatimalla tavalla - ja jokainen tapa on hivenen erilainen, mutta rakkaus niissä on samaa.
