Kaatumista pitää välttää.

Silmät avattuani ensimmäinen näkymä ikkunaruudussa oli tangossa tyynellä säällä lekotteleva Suomen lippu. Tällä kertaa se on aivan ylhäällä, eli kukaan ei siis ole kuollut. Ei kun, onpas. Kaatuneiden muistopäivä. Jälleen kerran näitä kummallisia kiertoilmauksia kuolemalle. Lapsena minulle kerrottiin useammastakin ihmisestä jotka olivat "kaatuneet sodassa". Aihe ja asia vaikuttivat olleen sen verran vakavia etten kehdannut kysellä sen enempää: ymmärsin vain että sodassa ei saa kaatua, sillä on jotain vakavia seurauksia. Ehkä siellä taistelukentällä juostaan niin tiiviinä ryhmänä että kompastuessa ja kaatuessa jää pahasti muiden jalkoihin.
 

Olin tuolloin itseasiassa oivaltanut elämästä jotain tärkeää, vaikka en sitä tuolloin itse tiennytkään. Se sotatanner on ihmisen elämä. Yksi on siinä sodassa hurmiolla mukana, vyötäisillään niin paljon aseistusta että se haittaa liikkumista,  mutta toisiella mukanaan on vain se välttämättömin joka on ollut pakko ottaa matkaan. Jos heiltä kysytään miksi he ovat siellä, esiin nousee velvollisuus. Tämä käsite tietenkin täytyy tulkita eri lailla eri ihmisten kohdalla: Perse-Reiska ajattelee että hänet on velvoitettu eli pakotettu tähän julmaan tanssiin, Raaka.Raunoa ajaa eteenpäin velvollisuudentunne suorittaa annettu tehtävä. Mutta ei saa kompastua, silloin takaa tulevat suuret saappaat juoksevat ylitsesi.

 Tämä yksimielisyyden ja sankarivainajien muistopäiväksi alkujaan komeasti nimetty päivä on siis nyt. Vanha nimi tokikin loisi nykyään sangen paljon hämmennystä alkuosansa perusteella, yksimielisyys kun on hyvin harvinaista, joskaan se ei ole itseisarvo ollut ennenkään. Tässä kohden vääjäämättä on otettava esiin Metsäkaartilaiset, eli Käpykaartilaiset. Tänä päivänä heitä kutsuttaneen tätä samaa ajatusleikkiä jatkaen syrjäytyneiksi.  Seuraavan kerran lippu virallisesti nostetaankin salkoon 4. kesäkuuta, Puolustusvoimain lippujuhlana, yritetään olla kaatumatta sinne saakka.