PÄIVITTYVÄ, KESKENERÄINEN TERAPIAPROJEKTI
Tutustuin Virpiin marraskuussa 2013 suomi24-sivuston kautta. Olin laittanut viestin daamille joka kuvissa kulki muun muassa Tallinnan maisemissa. Oikeastaan en edes odottanut vastausta, mutta sellainen oli kuitenkin tullut sillä aikaa kun olin käymässä Helsingissä, tuolloinhan asuin Tampereella. Hänellä oli kova kiire tavata, peräti jo samana päivänä. En kuitenkaan innostunut tästä, olinhan vasta Helsingistä palannut, mutta keskustelu alkoi vilkkaana. Sitä yllytti vielä se että jossain vaiheessa ilmeni hänen olevan monivuotisen baarituttuni Tuijan serkku, vielä tutumpi oli tämän mies, Jusa. Jutut menivät nopeasti myös hyvin eroottisiksi fantasioiksi ja ensimmäinen avioliittoviittaus olikin Virpin "Marry me!", johon vastasin että : "Älä yllytä hullua". Emme siis olleet lainkaan tavanneet kun Virpi alkoi ehdottelemaan Käpylän kirkkoa, koska siellä kuulemma on upea punainen alttari. Ikäväkseni en ole siellä edelleenkään käynyt.
Eräänä viikonlopun iltana Virpi alkoi raivoamaan että ei siedä kaltaistani ihmistä joka ei tee mitään töitä, on vaan. Totesin hänelle tämän olevan ainakin helposti ratkaistava ongelma: ottaisin heti seuraavana päivänä yhteyttä ystävääni Pauliin, jonka kanssa olimme aiemminkin tehneet töitä yhdessä. Näin myös tapahtui ja jo seuraavalla viikolla aloitin eräänlaisen videoseminaarin kirjoittamisen dialogin muotoon, siitä muutenkin Olli Linjalan tarinoita tekstiasuun dramatisoiden. Prosessi osoittautui kuitenkin kotioloissa tehtäväksi aivan liian vaikeaksi, johtuen siitä että Virpi oli hyvin tuohtunut etten viettänyt jokaista minuuttia hänen kanssaan jutellen. Tosin ainakin parina aamuna hän oli täynnä raivoa jo ylös vuoteesta noustessaan, toivoen että hänen isänsä olisi kuollut - se kuulosti todella karulta. Jokatapauksessa projektilla oli takaraja ja se eteni parin tunnin päivävauhdilla aivan liian hitaasti.
Ainoa hyvältä tuntuva vaihtoehto oli tehdä työtä päivittäin Sammonkadulla, Suomen laatukontaktien toimistolla Sammonkadulla, näin syntyisi ilman ulkoisia häiriötekijöitä "oikea työrytmi" ja niin Pauli järjesti minulle työpöydän. Jo ensimmäisen aamun töihinlähtö kuitenkin sakkasi koska Virpin mielestä vielä kello yhdeksän, eikä edes kello kymmenen saanut lähteä töihin. Olin "sairas, kusipäinen hirviö" joka ihan tahallaan yritti saada hänelle aikaan paniikkikohtauksen, yrittäessäni lähteä toteuttamaan hänen toivettaan että ukko käy töissä. Nyt tämä oli kuitenkin jo sitä mieltä ettei hän ollut tuolloin tosissaan vaan halusi ainoastaan kiusata. Yhtä kaikki, asiat oli kuitenkin sovittu ja ne oli tehtävä. Noin kello yhdeksitoista lopulta sain mennä töihin, mutta jo kello yhden aikaan alkoi tulla painostavia viestejä tulla heti kotiin. Osansa viestintää sai myös toimitusjohtaja Pauli, jonka saamien tekstareiden sisältöä ihmettelimme kovin. "TIEDÄN KYLLÄ MITÄ TE TEETTE SIELLÄ!", ei esimerkiksi oikein auennut meille. Työpäivät jäivät siis edelleen muutamaan tuntiin ja siitä tuli ihan syystäkin toimistolla muutamia kommentteja. Kotiutuessani olisi tietenkin voinut ajatella että vastaanotto olisi ollut iloinen, mutta eräänäkin päivänä takkini taskutarkastuksen yhteydessä rakas vaimoni löysi sieltä rutatun, kanantuoksuisen lämpöpussin: olin kipaissut työpäivän kuluessa läheisessä suuressa kaupassa noutamassa välipalaa ja tämän murkinoinnin jäljiltä olin sitten pussukan kiireessä työntänyt taskuuni. Suurin virheeni taisi olla että en ollut erikseen kotona kertonut päivän mittaan syöneeni jotain ja piilottelin todisteita: kyseessä oli kuulemma minun sairas leikkini, varsinkin kun vaimopolo ei ollut syönyt sen muutaman tunnin aikana mitään. Kotitalon alimmassa kerroksessa Lapintien puolella oli kyllä Siwa, mutta jostain syystä tätä vaihtoehtoa ei kuitenkaan otettu poissa ollessani huomioon. Työpäivistä oli saatava hieman pidempiä, jo siksikin että asiasta tuli pääkallopaikalla huomauttelua. Eräänä aamuna vain nousin kello yhdeksän ja sanoin että nyt on pakko lähteä töihin. Reaktio oli hurja. Ensin tietenkin sain viiltävänä huutona kuulla kaiken sen joka oli jo niin tuttua, miten sairaassa päässäni haluan ajaa hänet psyykkisesti hajalle. Ei auttanut kertoa että työhön lähteminen aamuisin on ihan arkinen ja tavallinen asia monessa taloudessa. Silloin irtosi seinältä Kim, puhuva kellomme. Olimme ostaneet sen vain muutamaa päivää aiemmin eräästä pikkuliikkeestä: ihastuttava naama sanoi punaisina tuikkivilla silmillään kellonajan kun sen nenää painoi. Mutta nyt Kim oli tiukasti Virpin kädessä ja kumpikin katosivat olohuoneeseen. Sitten kuului rysäys ja tiesin että Kim oli kuollut. Todennäköisesti hän oli lentänyt samaiseen seinään johon aiempina päivinä oli lentänyt muun muassa lasertulostin ja pieni paristokäyttöinen kitaravahvistin. Akustista kitaraa ei heitetty vaan sitä yksinkertaisesti vain hakattiin seinään niin että rappaus rapisi. Mutta takaisin töihinlähtöön. Olin jo tottunut siihen että Virpi puree jos vain saa mahdollisuuden mutta tällä kertaa hän onnistui potkaisemaan kunnolla munille, ennenkuin pääsin pakenemaan ovesta rappukäytävään. Päänahkaan sattui, sillä tämä oli onnistunut kiskomaan hiuksistakin aika rajusti. Itketti. En halunnut mennä töihin. Kävelin hitaasti keskustaan, koska mitään määränpäätä ei ollut. Puutarhakadulla kulkiessani puhelin soi: puolisoni siellä kertoi ottaneensa seitsemän Tramalia ja rikkovansa kaiken ellen heti tule kotiin. No, eipä siellä silloin enää paljoa ollut rikottavaa. Lähdin kolkuttelemaan ystäväni Matin ovea ja lähdimme yhdessä päiväkävelylle ympäri Tampereen keskustaa. Jossain välissä olin kerännyt tarpeeksi rohkeutta ja soitin kotiin, kysyäkseni vointia ja tiedustellakseni sopisiko Matin tulla kylään, ajattelin oloani turvallisemmaksi jos paikalla olisi myös joku ulkopuolinen. Puhelussa minulle kuitenkin tehtiin selväksi ettei kukaan saisi tulla lisäkseni asuntoon. Istuimme ystäväni keralla puistoon, josta soitin Virpin serkulle Tuijalle, joka oli parhaillaan töissä. Kerroin etten uskalla mennä kotiin ja pyysin häntä tulemaan kanssani Armonkalliolle - näin tämä lupasikin tehdä töiden jälkeen. Parin tunnin odottelu puistossa päättyi kuitenkin puheluun jossa Tuija ilmoitti miettineensä asiaa eikä tulisikaan, hän ei kuulemma halunnut että Virpi kokisi tämän olevan häntä vastaan. Ymmärsin että olin asian kanssa täysin yksin.
Matti sanoi odottavansa pihassa kun astuin rappuun. Kotona oli pakko käydä ainakin tarkastamassa tilanne. Sydän hakkasi kun noudin rappusia kolmanteen kerrokseen ja käänsin avainta ovessa. Ensin oli täysin hiljaista.
-Saatanan väkivaltainen hirviö!, kajahti astuessani makuuhuoneeseen. tämä ilmeisimminkin viittasi siihen käsirysyyn joka oli syntynyt pyrkiessäni edellisellä kerralla ulos asunnosta.
-Sinähän se tässä et hallitse itseäsi tippaakaan, sanoin ja lisäsin jotain ilmeisen provosoivaa koska samantien minua lyötiin kasvoihin. Yritin kiireesti päästä ulko-ovelle, mutta Virpi raahautui takistani kiinni pitäen mukana pitkin lattiaa. Minun oli riisuttava palttoo niskastani jotta pääsin pakenemaan. Nuo hetket itkettävät edelleen, siinä oli niin paljon erilaisia tunteita ja kaikki niin vahvoja. Uusi puremakin rytäkässä syntyi ja sitä Matti taivasteli kun paitasillani syöksyin pihalle. Tämän jälkeen suuntasimme takaisin puistoon, vaihtoehtoja ei kauheasti ollut.
Yöllä Virpula nukkui syvään kun hiivin kotisohvalle - mikäs ihme tuo jos kerran lääkkeitä oli mennyt normaalin vakitavaran lisäksi vielä ties mitä muuta. Mutta aamu aloin kaipaamaan takkiani. Virpi kertoi vieneensä sen ulos ja kätkeneen, tarkkaa oaikkaa hän tosin ei muistanut. Takin taskuissa oli kuitenkin monenlaisia tärkeitä asioita, arvokkaimmasta päästä kamerani. Alkavassa tihkusateessa sitten kuljeskelin Pajakadun päässä, vanhan VR:n työntekijöiden talon laitamilla etsien palsaani, niiden kuvausten perusteella mitkä olin saanut, mutta tuloksetta. Tässä vaiheessa raivo alkoi nousta: kappaleiksi lyöty kitara, seinään heitetyt pieni kitaravahvistin, printteri, pari päivää vanha puhuva seinäkello, katkotut huonekasvit, pesuainetta kaatamalla tuhottu tietokone... ja nyt kamera! Kävelin takaisin kotiin, otin roskapussin ja samalla kun lähdin sitä viemään, nappasin eteisen levyhyllystä matkaan nivaskan Virpin singlejä. Tyhmä teko joka sillä hetkellä tuntui niin hyvältä. Tai, ei tuntunut hyvältä, mutta se jollakin tavalla antoi lohtua.... Rakkaani ei siis asiaa kyseisessä tilanteessa huomannut, eikä se ollut tarkoituskaan, ei todellakaan, olin tuolloin jo niin väsynyt. Seuraavana päivänä tullessani töistä, takki nökötti eteise<ssä, Virpi oli kuulemma yhtäkkiä muistanut minne oli sen kätkenyt - en edes kysynyt paikkaa.
Syksyllä 2014, "ensimmäisen eromme" jälkeen vaimoni halusi meidän menevän yhdessä pariterapiaan. Tämä meille järjestyi Kontulassa. Puolisoni kehotti minua puhumaan avoimesti kaikista asioista, kuten pitääkin. Harmi vain että näihin "kaikkiin asioihin" eivät kuuluneet oikeastaan mitkään sellaiset asiat jotka minä näin ongelmallisiksi suhteessamme. Juuri tuolloin päällimmäisenä oli hänen näkemyksensä että yritän järjestelmällisesti myrkyttää hänet, toksiineja oli haistettavissa milloin mistäkin. Luonnollisestikaan mitään ruokaa en saanut valmistaa, koska kuitenkin sujauttaisin sinne jotakin ylimääräistä. Tavallisena arkiesinerkkinä tulee mieleen kun olin antamassa hänelle lasillisen vichyä: hän ei suostunut juomaan jo avatusta pullosta vaan tarkemmalla haistelulla erotti pullonsuusta hyvin selkeän myrkyn hajun. Todisteeksi turvallisuudesta hän katseli vierestä miten kaadoin itsellenikin lasillisen ja kulautin sen kurkustani alas, sen jälkeen hän rohkeni itsekin juoda. Tämä oli tuolloin kuitenkin jatkuva puheenaihe. Minua painostettiin päivästä toiseen myöntämään olevani sairas ja yrittäväni myrkyttää hänet. Eräskin tällainen todella raju ja epäasiallinen sanatulva eskaloitui jälleen siihen että halusin poistua asunnosta. Monikin tällainen riita olisi pysynyt huomattavasti pienempänä mikäli minulla olisi ollut mahdollisuus poistua silloin kun koin itseni liian loukatuksi. Mutta ei, kyllä minua rääkättiin viimeiseen asti. Tällä kertaa päätin kutsua poliisin mikäli en saisi poistua asunnosta. Armaani yritti ottaa puhelimen minulta ja allekirjoittanut juoksi takki päällä pakoon, asuntoa ympäri, tuolla kun pääsi kiertämään huoneesta toiseen ympyrää. Lopulta eteisen kohdalla hän sai minut kiinni ja kaadettua selälleni lattialle. Silloin vasta hänen istuessa päälläni, näin että hänellä oli sakset kädessään. En oikeastaan ehtinyt edes ajattelemaan mitä seuraavaksi tapahtuu, kun hän leikkasi koko takkini etumuksesta auki. Pääsin pienen painin jälkeen kuitenkin ovesta rappukäytävään. Talonmies Mirja kurkisteli jo oman asuntonsa ovelta, sanoen etten ole tervetullut taloon. Niin, kyllä se jo siinäkin mielessä oli takaperoista että minulla oli oma asunto Tampereella mutta en saanut siellä kuitenkaan olla. No, neuvottelujen jälkeen sain käydä päiväreissulla ehkä, mutta yöpyminen ei kyllä tullut kyseeseen! Minulta vaadittiin puolen vuokran maksua asunnosta jossa en saanut olla kirjoilla, johon minulla ei ollut avaimia ja josta en edes saanut riitatilanteissa poistua. Olin yllättäen ulkosalla Alppikadulla, ylläni saksilla leikattu takki - eikä kenkiä. Jalkineiden kanssa olisin toki pärjännyt, silloin olisin käpertynyt Lintsin kupeeseen samaan paikkaan kuin muulloinkin vastaavissa tilanteissa oli tullut tehtyä.: betoninen ilmanvaihtopömpeli oli tarjonnut minulle suojaa useasti ennenkin. Nyt kuitenkin alkoi jo jalkoja paleltamaan. Rappuun en ollut uskaltanut jäädä vihaisen talkkarin vuoksi. Nyt oli kuitenkin rauha ja mahdollisuus soittaa poliisille, syyksi ulospääsemisen sijaan tosin oli muuttunut kylmyys ilman sisällä olleita kenkiä. Lieni ollut tapahtumaköyhä yö muualla, sillä virkavalta saapuikin melko pian. Pienen tilannekatsauksen jälkeen miekkoset soittivat Virpille ja menivätkin pian oven avautuessa sisälle asuntoon. Sovittiin että he käyvät juttelemassa ensin sisällä ja kutsuvat minut sitten erikseen - näin myös kävi Jossain vaiheessa asunnossa olimme siis me ja kaksi poliisia, jotka juttelivat hyvin ystävällisesti avioliitosta ja rakkaudesta, kiitos heille edelleen! Virkavallan lähdettyä rauhaa kestikin ainakin viistoista minuuttia. Mutta tämä on ollut ainoa kerta jolloin poliisia on paikalle kutsuttu. Tarvetta minulla olisi kyllä siihen ollut mutta yleensä ei joko halua tai mahdollisuutta ( puhelin on ainakin pari kertaa heitetty pitkälle sängyn alle, etten rimputtele turhia....) Muun muassa myrkytysteema oli meillä siis jatkuvasti esillä kotona ja se loi suuria ongelmia. Tästä minua kuitenkin kiellettiin puhumasta terapiatapaamisilla. Alkujaanhan meistä kumpikin kävi juttelemassa oman terapeuttinsa kanssa ja sitten lopulta tavattiin kaikki yhdessä. Omalle terapeutilleni kerroin toki myös tämän myrkkyasian ja hän kehottikin ottamaan sen myöhemmin esiin myös yhteistapaamisessa, tuolloin sanoin jo etten uskalla. Enkä uskaltanut: meidän kaikkien istuessa yhdessä eräänä aamupäivänä, tietyssä kohtaa tuokiotamme tämä mies melko selkeästi kyseli minulta että eikö minulla tule enää mitään mieleeni Hänen ilmeestään ja elekielestään ymmärsin hänen kannustavan minua ottamaan asian esille NYT, mutta olin hiljaa - olin liian väsynyt enkä tahtonut kotiin enää yhtään lisää riitaa. Virpin Tuija-serkku Tampereella joskus ehdotti poliisin soittamista, istuessani hermorauniona Alanya-baarissa Satakunnankadulla. Tuolloin en suurin surminkaan vielä omalle vaimolleni tahtonut virkavaltaa soitella, enkä kyllä edelleenkään näe että se olisi ratkaissut mitään. Olin paennut mainittuun baariin Armonkallion kodista oltuani useamman päivän ajan neljän seinän sisällä: ulos en saanut lähteä. Virpi tanssi alasti ja huudatti musiikkia ja huusi "KATO MUN RINTOJA!!!", välillä hän saattoi huutaa ikkunasta jotakin Pajakadun kulkijoille, mutta lähinnä siis tanssi alasti musiikin mukana. Vaikeimpia olivat hetket kun yritin nukkua edes hieman. Se ärsytti rouvaa kaikkein eniten ja silloin volyymiä käännettiin isommalle niin kauan että nousin ylös. Jos yksinkertaisesti en suostunut reagoimaan, jossain välissä hän hyppäsi päälleni sängylle tai sohvalle ja alkoi lyömään sekä räkimään ( räkimisen jalon taidon opin myös minä häneltä vähitellen, se hävettää että lähdin siihen mukaan). Noista tilanteista ei helposti päässyt pois ja etenkin jos mukaan tuli pureminen, silloin piti todella varoa. Jos häntä piti ranteista kiinni, hän potki ja puri: ainoa tapa välttää hampaat oli pitää kaulasta kiinni jolloin toisella kädellä pystyi vielä jotenkin suojautumaan muilta hyökkäyksiltä. Aiemmassa elämässäni olin lähestulkoon päivittäin kävellyt Tammelantorille juomaan kupin kahvia, jonka yleensä ostin R-kioskilta. Nyt sekään ei ollut enää sallittua, sillä ei kuulemma ollut normaalia vaan pikemminkin epäilyttävää lähteä ulos juomaan kahvia vaikka sitä todistettavasti oli kotonakin. Kerran hän asiaan suostui mutta halusi ehdottomasti tulla mukaan. Seurahan normaalioloissa olisi ollutkin oikein mukavaa ja suorastaan täydentänyt kävelyretkeä, mutta ei tässä tapauksessa. - Ymmärrätkö sä miten sairas olet, haukkui hän minua toiselta penkiltä ryystäessäni kahvia, sä halusit tulla tänne vain että saat samalla haistella noita vessoja! Hullu! Niin, torilla oli todellakin myös yleinen käymälä ja nyt kaikki kirkastui puolisolleni: todellinen syy torimatkoilleni oli halu saada haistella tuoksuja joita tuuli ehkä kantaisi kauempaa pömpeleistä.
Nyt kuitenkin istuin neuvottomana Alanyassa, enkä tiennyt mitä teen. Minä yksinkertaisesti pelkäsin olla kotona. Jusalle, Tuijan miehelle, näytinkin syvää puremahaavaa käsivarren ulkosyrjällä. Ehdotinkin heille josko he tulisivat mukanani kotiin: eivät he halunneet, oli hyvin hylätty olo Nämä kaksi Virpi ehkä kuitenkin olisi hyväksynyt kyläilemään, vaikka käytännössä juuri kukaan ystävistäni ei ollut asuntoomme tervetullut - tai minun asuntooni, Virpihän oli koko ajan kirjoilla Helsingissä. Pauli ja Vili olivat onnistuneet käymään kylässä jossain vaiheessa, mutta naispuolisten vierailut peruttiin yleensä ihan viime tingassa. Poikkeuksen teki Sari joka toimi kissavahtina meidän häämatkamme ajan. Tämä Tallinnanreissu oli käytännössä toinen häämatkamne, koska Turenkiin tehty matka puhkesi riidaksi miltein heti perille päästyämme. Ravintola Turengin aseman henkilökunta intoutui meille kertomaan rakennuksesta ja mieltäni jäi häiritsemään lausahdus jossa todettiin kyseisen aseman olevan Helsinki-Hämeenlinna-radan vanhin. Siinä kävellessämme pois, mietin tätä todeten ettei se mielestäni pidä paikkaansa. Sota oli valmis. Jälleen olin sairas narsisti jonka piti nyt väittää vastaan vaikka aseman henkilökunta näin sanoi. Matka oli pilalla ja harhailimme minuun kohdistuneiden haukkujen saattelemana pitkin Turenkia. Paikalliseen baariin oli istuttava hetkeksi juomalle jotta armaan alkava paniikkikohtaus tasaantuisi. Palasimme Tampereelle Riihimäen asemaravintolan kautta, tunnelma ei ollut hilpeä. Ai niin, esimerkiksi Järvenpään rautatieasema valmistui 1858, samana vuonna kun Turenkia vasta alettiin harkitsemaan asemavaihtoehdoksi :)
