tiistai 26. helmikuuta 2019

Isis näyttää kuinka kevytautoa ajetaan, ehkä.


Hiilidioksidipäästöjen myötä kovasti on ihan aiheestakin tapetilla liikenne, mutta nyt on noussut myös aivan uudenlainen "liikennemuoto", joka ei kosketa ainoastaan meidän pikkuista Suomeamme. Meillä tässä ohituskaistaksikin kutsutussa ajatuksessa, ulkomailta Suomeen palaavien Isisin riveihin täältä lähteneille tulisi tarjota pääsy "jonon ohi" sosiaali- ja avustuspalveluihin. Tätä integrointia ehdotti jo viime keväänä kuulemma sisäministeriö. Tällä kädenojennuksella halutaan mm. lieventää ja vähentää erilaisia uhkia ja väkivaltaa. Pääkysymyksenäni heräsi se, miksi näitä ihmisiä tulisi tänne enää lainkaan hyväksyä? Kyseiset henkilöt ovat jo muinoin tehneet tietoisen valinnan ja poistuneet meidän yhteiskuntamme normistoista ja koodistoista. He ovat olleet ajattelultaan potentiaalinen turvallisuusuhka Suomelle jo ennen lähtöään ja sitä vielä huomattavasti enemmän nyt paluunsa kynnyksellä. Voi vain arvailla paluun todellisia motiiveja.

Mutta kyllä meillä tieliikenne toistaiseksi tappaa enemmän kuin mikään talossa tai puutarhassa. Meno taitaa vain kiihtyä, ensi marraskuusta alkaen, kun 15 vuotta täyttänyt saa nousta mopokortilla ns. kevytauton rattiin. Kyseessähän on normaali henkilöauto, joka on nopeusrajoittimella säädetty kulkevaksi maksimissaan 60 km/h - nämä kulkupelit saattavat painaa vallan mainiosti 1500 kg. Pelottaako? Eikö? Meiltä ennen 1985 syntyneiltähän ei vaadita mopokorttia (AM), tämä siis tarkoittaa sitä, että vuoden lopulla minäkin saan lähteä huristelemaan kartsalle henkilöautolla, vaikka en ole koskaan ajanut kuin polkupyörää. Tästä tulee mageeta! Jos tällä on tarkoitus tyhjentää katu jajoutomiehistä ja -naisista, suunnitelma on mainio: pistetään nuoret kokemattomuudellaan vahingossa tappamaan muutamia hitaampia klenkkaajia, niin valtion kuluerät pienenevät somasti.

lauantai 16. helmikuuta 2019

Politiikka on WC-pytty.


Olen tänään katsellut vessanpyttyä ja nähnyt siinä politiikan. Toisten mielestä kantta ei käytön jälkeen saa jättää ylös, mutta näiden ihmisten itsensä jäljiltä alhaalla onkin vain istuinrinkula: edellisellä käynnilläni laskemistani kansista siis toinen on pompannut valmiiksi ylös.

Asian voi nähdä monelta kantilta. Voin tuohtua siitä että meillä ei ole selkeitä pelisääntöjä, jonka vuoksi minun näkemykseni mukaan tässä on toteutettu vain puolet ohjeistuksesta - tai saatan olla hyvilläni, kokien että minua on autettu poistamalla ensimmäinen este tieltäni.

Jos tämä kansiproblematiikka liittyykin epämääräisesti epäpuhtauteen? Koemme muiden jättävän posliiniin jotakin sellaista saastaa, joka täytyy täysin piilottaa. Itse tietenkin olemme lähes puhtoisia, emmekä niin kuin "ne muut", joten tämä osin kaikkia hyödyttävä välitila on siten sanattomasti perusteltu.

Joskus tulee myös vesikatkoja ja olemme jälleen harkinnan edessä. Koska säiliö ei enää uudelleen täyty, mahdollisuus on vain yhteen huuhteluun. Kuka sitä tarvitsee eniten ja mille tarpeille, kuka saa vielä kerran vetää nupista tai painaa napista? Vai kykenisimmekö kriisitilanteessa hoitamaan kaikkien asiat, sen yhden huuhtelun alla? Ehkä se hieman yököttäisi, mutta tahtomalla tarpeeksi se toimisi. Se on politiikkaa.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Eduskuntakylä asunnottomille

Minulta on viime päivinä kyselty kovasti, että mitä minä sitten muuttaisin eduskunnassa. Juuri yämä sanojen asettelu ja kielellämme leikkiminen on mielenkiintoista ja osuvaa: mitä minä muuttaisin EDUSKUNNASSA. Yksittäinen edustaja pääsee päämärissään todennäköisesti pisimmälle juurikin vaikuttamalla yleisiin mielipiteisiin, lähtien juurikin edustajatovereistaan, joskin asenteelle ryhtiä taitavat tarvita ihmiset kautta rantain. Asenteet ovat luutuneita puolin ja toisin, ja isona jarruna innovatiivisiin asioihin pakkaa olemaan toteamus, "eihän niin voi tehdä". Kaikkea voi, niin hyvässä kuin pahassakin, ikävä kyllä.

Meillä on useamman tyyppistä asunnottomuutta. Suurin ryhmä taitavat olla jollakin tasolla elämän syrjästä irti tipahtaneet, jolloin perimmäinen ongelma on jossakin muualla. On kuitenkin selvää että näitä muitakaan ongelmia ei voida ratkaista niin kauan kuin ihminen asuu kadulla: yksikään yleisen vessan pytynkantta pieluksenaan pitävä ei varmastikaan ensisijaisesti mietiskele raitistumista tai seuraavan syksyn alkavia kursseja. Muun muassa Kalasataman rakennustöiden yhteydessä ohi kulkiessani katsoin useinkin kerroksiin pinottuja kontteja, joissa on konttoria ja matkatyöläisten punkkapaikkoja. Miksi tällaisista ei tehtäisi kattoa pään päälle monille sitä tarvitseville, sekin on vain sitä peräänkuuluttamaani tahtotilaa. Olen kuullut että ei ihmisiä voi konteissa/parakeissa majoittaa, mutta yleisessä hyyskässä ilmeisimmin voi: siitä on tullut jonkinlainen normi. Tässä normissa lapsetkin opetetaan pienestä asti jo siihen että "niin, niin, siinä istuu tuommoinen täti, kun hänellä ei ole kotia", eipä sitä sitten myöhemminkään kummastele.

Mitä taas tulee henkilöihin vailla erityisiä syrjäyttäviä ongelmia, allekirjoittanut on aina löytänyt suhteellisen nopeasti tarvitessaan asunnon päänsä päälle, siitäkin huolimatta että luottotietoni eivät ole kunnossa. Asiaan tietenkin vaikuttaa aina myös se, mitä ollaan hakemassa. Joskus on tyydyttävä vähempään kuin tahtoisi. Niin se taitaa mennä monessa muussakin asiassa pienellä ihmisillä. Ai niin, tuo kansanedustajien palkka.. Jokainen voisi ostaa yhden lämmitetyn kontin liksastaan: kun tuo kahdensadan asunnon kylä sitten jonnekin koottaisiin, se voisi olla nimeltään Eduskuntakylä -ja konttikodit voitaisiin nimetä lahjoittajansa mukaan :D

lauantai 2. helmikuuta 2019

Kuoleman odottelua

Politiikka on paljolti mielipidevaikuttamista. Pyrimme saamaan muut osapuolet näkemään asiat omalta näkökannaltamme ja toisinaan onnistumme siinä paremmin ja toisinaan huonommin. Kuulostaako omituisen tutulta? Sitä samaahan ovat meidän jokapäiväiset, hyvinkin arkiset kontaktitkin: politiikka on arkea ja arki politiikkaa. Näistä viimeksi mainitussa totutusti on käytetty hieman toisenlaista kieliasua, joka on ollut omiaan luomaan päätöksenteon ylle jotenkin ylevän, tai kuten joku sanoisi, tekoylevän tunnelman. Yhtä kaikki, tärkeintä ei ole matka vaan päämäärä. Aivan viime aikoina on ollut kovastikin esillä sattuneista syistä vanhushoito, eräs hoitolaitos kun sangen negatiivisissa merkeissä nosti päätään. Hyvää asiassa on se että elämämme loppumetrit eivät kovin paljoa tapetilla keskusteluissa ole olleet, enkä usko että tämän alkukiihkon ja eduskuntavaalien jälkeen enää onkaan - ihminen kun on kovin unohtavainen, etenkin silloin jos pitäisi alkaa miettimään tulevaa, omaa pois menoaan. Tai, siis KUOLEMAA. Toistanko? KUOLEMAA. Me niin pidämme kovasti elämisestä, emmekä halua vaineeseen vaipumisen ja ehkäpä sen pitkällisenkin odottelun olevan sen osana.

Olemmekin lanseeranneet monenlaisia kiertoilmauksia: nukkua pois, mennä taivaaseen, vaihtaa hiippakuntaa, päästää kylmä pieru... Jatkanko? Osa näistä on pehmentäviä, jotkut taas pyrkivät naurattamaan. Niin tai näin, tämä asia on jokaiselle edessään. Kuten vaarini sanoi, ei tänne kukaan ole jäänyt. Jokaisella tätäkin kirjoitustani lukevalla on asian suhteen oma lehmä ojassa, tietenkin myös minulla. En mene tässä yksityisiin enkä sen enempää kunnallisiinkaan hoitotahoihin, vaan siihen yksinkertaiseen seikkaan, että hyvää kuolemaa ei taida ollakaan: paitsi silloin kun se tapahtuu kotosalla lempinojatuolissa, juuri kun rakas ystävä on lähtenyt kahvivierailulta. Tällainen mielenmaisema ei tietenkään voi toteutua ilman välittämistä. Muistattehan sen oudon tunnetilan Meidän on välitettävä edes niin paljon, että mietimme rakenteellisia muutoksia, jotka taloudellisesti mahdollistaisivat sukulaisen jäämisen  kotiin ja elämään tuon matkansa illassa olevan ihmisen keralla, vielä hetken. No, eivät kaikki kykene kotonaan asumaan, eivät toki, terveydentila voi olla hyvinkin huono. Tämä kotien inhimillisyys kuitenkin poistaisi painetta myös laitoshoidon puolelta ja näin olosuhteita silläkin saralla olisi mahdollisuus pehmentää - erityisesti jos palaamme tämän tekstin alkuasetelmaan, jossa mainitsin politiikan mielipidevaikuttamisen: on myönnettävä että tarvitaan monenlaista asennemuutosta myös siihen, että osaamme arvostaa ja muistaa vanhuksiamme, nykyisin kun siellä palvelutalossa tupataan käymään kerran vuodessa ja oikein pikaisesti, eikä sitä taaskaan muistettu henkilökunnaltakaan kysyä että miten asuminen on sujunut. Jos sitten jo ensi vuonna.


Seuraavaksi: Asunnottomuus