Aikamme suvaitsevaisuudessa ei ole oikeastaan mitään muuta vikaa, kuin että se ei oikein suvaitse mitään. Helsinkiläinen perheenäiti kauhisteli taannoin YLEn arkistoista löytyneiden Peppi Pitkätossu-kuunnelmien kielellistä sisältöä ja oli joutunut keskeyttämään kuuntelun, koska ei ollut halunnut alkaa selittelemään lapselleen sanoja "neekeri" tai "neekerikuningas", koska oli kasvattanut lastaan suvaitsevaiseksi. Lapsi oli kysellyt useamman kerran, miksi Peppiä ei voi kuunnella, saamatta ilmeisimminkään vastausta. Äiti syyttääkin YLEä lapsensa mielen pahoittamisesta.
Tilanne olisi voitu välttää, luottamalla tämän suvaitsevaisen lapsen arvostelukykyyn. Tilannetta tuskin olisi heikentänyt se, että äiti olisi kertonut että neekeri-sanaa käytettiin ennen ihan normaalisti tummista ihmisistä, mutta se on jo vanha sana, eikä sitä enää pidä käyttää kun se ei ole enää hyvä. Aihe tuskin olisi vaatinut sen ihmeellisempiä selittelyitäkään, lapsi ottaa helposti onkeensa kun asioista ei tehdä sen kummemmin numeroa. Tässä ei ongelmana olekaan nyt mikään sana, vaan vallitseva asenne.
Mitä kaikkea muuta me voimmekaan nousevilta polvilta pimittää? Se että emme pidä jostakin, ei saa olla syynä sen pyyhkimiselle pois. Nykyään puhutaan paljon lähdekritiikistä ja medialukutaidosta, joissa kummassakin avainasemassa on henkilön kyky arvioida ja punnita informaatiota. Se tulee olemaan juuri elämänsä ensivuosia eläville ihmistaimille vielä tärkeämpi taito kuin meille, on siis syytä rakentaa asioiden ympärille pientä dialogia - se on satsaus tulevaisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti