Olen autistisen lapsen isä. Tyttäreni täyttää tänä vuonna, herran jestas, jo 26 vuotta. Siihen nähden miten paljon eriasteisesti vammaisia maassamme on, avustetun asumisen koteja ei juurikaan ole tarjolla, niitä joutuu jonottamaan jopa vuosia, eikä tällöinkään vaihtoehto välttämättä ole edes hyvä. Kaikki me tarvitsemme kodin, paikan jossa olla ja asua. Aina ei ole ollut helppoa, ei todellakaan. Vaatii kärsivällisyyttä niin vanhemmilta kuin jälkikasvultakin että rauha pysyy maassa ja jossain vaiheessa on suoranainen pakko ryhtyä miettimään minne jälkikasvu muuttaa asumaan. Ensimmäisen kotinsa meidän Tuuli sai kun eräästä yksiköstä asukas kuoli. Tämä ikävä tapaus siis antoi tyttärellemme mahdollisuuden, tämä on karua todellisuutta. Minä en ole kiinnostunut siitä, paljonko meitä verotetaan. Olen kiinnostunut siitä mitä me niillä tuloilla saamme. Tämä ensimmäinen asuinpaikka tyttärellemme ei ollut sitä mitä toivottiin, siitä tuli kaikin puolin itkua ja hammastenkiristystä ja hän vuoden yrittämisen jälkeen joutui palaamaan takaisin äitinsä luo.
Lopulta kuitenkin saimme "jalan oven väliin" ja uusi mahdollisuus aukesi kolmentoista asukkaan kodikkaasta yksiköstä, jossa hän viihtyy. Hermoja vaaditaan, mutta Tampereen Rantaraittikoti on niin hyvä kuin lapsellemme vain voi toivoa. Siellä hän saa kaiken tarvitsemansa pitkämielisen tuen. Tähän ei kuitenkaan tultu helposti ja itselläni ainakin on aina taustalla pelko siitä tuleeko tämä jatkumaan. Meillä on maassamme paljon eriasteisesti vammaisia, joiden vanhemmat elävät epätietoisuudessa, pääseekö se läheinen muuttamaan niinsanotusti omilleen ja millaisiin olosuhteisiin. Kenenkään etu ei loppujen lopuksi ole se että turhautuneet vanhemmat ja yhtälailla turhautunut vammainen aikuinen ahdistuvat vähitellen, se tuo käytännössä monenlaisia lieveilmiöitä, aina mielen terveysongelmien kautta alkoholismiin - meillä kun on paha tapa lievittää tuskaamme kyseenalaisin keinoin. Tiedän mistä puhun. Ja tyttäreni on minun suuri aarteeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti