Kuoleman ajattelu on vapauden ajattelua. Kun on oppinut kuolemaan, ei osaa enää palvella. Tuon ajatelman luin jostakin jo vuosia ja taas vuosia sitten. Tuo askarrutti minua jo silloin, sillä olen kokenut kiinnostusta kuolemaan niin kauan kuin muistan ja useammankin kerran matkani varrella olen maininnut odottavani mielenkiinnolla miltä tuntuu kun oma henki pakenee. Omaan kuolemaani olen siis varautunut varovaisella innokkuudella, mutta nuorempana en niinkään pohtinut muiden poistumisen vaikutuksia omaan elämääni, surun lisäksi. Yllättäen aloin tiedostamaan sen, että ystävien ja ennen kaikkea sukulaisten poismenon myötä me itsekin katoamme pala palalta, historiallisesti.
Viimeistään äitini menehtyminen muutama vuosi sitten nosti esiin voimakkaan tietoisuuden siitä että minulla ei ole menneisyyttä kuin ainoastaan omassa mielessäni: Enää ei ole lisäkseni muita jotka tietävät minun kulkeneen tiettyinä aikakausina tiettyjä kujia, puhuneen ja käyttäytyneen jollakin erityisellä tavalla tai muista miltä minä näytin "mopohatussani" - kukaan ei edes tiedä koko "mopohattua". Maailmassa ei myöskään ole yhtään ihmistä jolta voisin hakea tukea asoiden yksityiskohtien muistelemiseen tai niiden tarkentamseen. Kukaan ei voi vahvistaa juuri minkään koskaan tapahtuneen koska historiallani ei ole todistajia: vodaan siis sanoa että minulla ei ole menneisyyttä. Hirvittävä elämisen vaiva eikä koko asialla ole edes todistajia, eikä sitä ihan itsensä takia vain viitsisi eleskellä. Olenkin oikeastaan siirtynyt siihen kuolemanodotteluvaiheeseen, sillä ei minulla juuri parempaakaan tekemistä ole. Tietenkin samalla teen monenlaisia asioita, sillä asioiden odottelu vain jouten istuen saa ajan entisestäänkin matelevammaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti