Tähtiliikkeen kuoleman kalabaliikki

Hei,
Ohessa pieni muistutus " keskushallinnosta".
Voitko lopettaa kuoleman kulttuurin esillä pitämisen.
Se ei ole leikin asia eikä mitenkään linjassa Seitsemän tähden liikkeen 
arvojen kanssa.

Ystävällisin terveisin,

Martti

ps. Olen saanut samanlaista palautetta myös eräiltä muilta kanssaehdokkailtasi.
---------- Forwarded message ---------
Lähettäjä: Kaija Huida <kaija.huida@paavovayrynen.fi>
Date: la 30. maalisk. 2019 klo 11.06
Subject: Pyyntö
To: Martti Issakainen <martin.issakainen@gmail.com>

Hei Martti

voitko olla yhteydessä alla olevaan ehdokkaaseen ja hillitä hänen ehdokas facemainos päivityksiä.

Pitäisi käyttää hillintää

Näin siis hallinto tarjoaa kylmää jäätä elämänsä ehtoosta kiinnostuneiden niskaan. Ei ole "leikkiä" esittää kuolema hieman leikkisästikin, päinvastoin, useimmiten vakavaa asiaa ei sellaisenaan osata käsitellä. Kaikenkaikkiaan "johtoporras" olisi mielestäni voinut itse olla ehdokkaaseen, eli allekirjoittaneeseen yhteydessä, mutta käytettiin välikäsiä. Ehdokaslasku onkin ainoa jonka yhteydessä tämä porras on ollut kenttäväkeen henkilökohtaisessa kontaktissa.

Kuolema ei ole linjassa liikkeen arvojen kanssa, pelottavaa. Joko hallinto luulee elävänsä ikuisesti, tai sitten elämän tuloksellisen ajan tuottavuus ja sen myötä tuleva ns. roomalainen oksennus ovat meillä vain niin vahvasti valloillaan.

Hevonen numero 94 Narinkkatorilla.

Tänään Narinkkatorilla kumisessa hevosenpäässä kuljeskeltuani vastaan tuli monenlaisia yhtälailla hienoja kuin askarruttaviakin hetkiä. Keskustelua käytiin muun muassa vastikkeettomasta perustulosta ja tämä aihe sai äänet kohoamaan ja monenlaiset näkemykset esiin, eipä tässäkään suhteessa löydy puolueen sisältäkään yhtä selkeätä linjausta. Itse kun asiaa asettauduin puolustelemaan eräällekin vierailevalle rouvalle, tämä suuttui kovasti ja oli sitä mieltä että kyllä rahansa eteen jotakin on tehtävä. Ajatus on toki hyvä, kyllä työ kunnossa pitää, mutta minne nämä työttömät kansalaispalkan saajat sijoitettaisiin työhön? Sain kuulla että sairaanhoitopuolella on suuri vajaus henkilökunnasta ja tottahan tuo. Puhutaan kuitenkin paljon eriarvoistumisesta ja sen ehkäisystä. Se ei kovin hyvin toteudu jos lasaretissa on kahdenlaisia henkilöitä samassa työssä: heitä jotka saavat siitä täyden palkan - ja heitä jotka nettoavat tästä vain murto-osan.

Ensinnäkin, työnantajalla tullee väkisinkin kiusaus hakea syytä irtisanoa se kallis ja palkattu henkilöstö. Kukas tyhmä sitä palkollisia pitää, jos kansalaispalkkaiset tulevat säästämään nekin rahat? Toisekseen jäin pohtimaan sen "halpaväen" kykeneväisyyttä terveydellisiin tehtäviin, heistä kun monen alan koulut käyneen  ja sen parissa joskus työskenneenkin työkyky lienee olennaisesti alentunut pitkäaikaisen työttömyyden aikana, eivätkä alan viimeiset tiedotkaan päivitettynä ole. Entä motivaatio? Kun henkilö pakotetaan orjapalkalla työhön, se tuottanee katkeruutta, varsinkin jos katselee päivästä toiseen kollegaa joka nostaa samasta työstä kohtuullisen hyvää palkkaa. Tällainen eriarvoistaminen synnyttää katkeruutta ja raivoa, joka on erittäin suuri vaara potilasturvallisuudelle. Luoja minua varjelkoon koskaan joutumasta tällaisen henkilön hoidettavaksi. Hänen asemassaan en olisi lainkaan varma etten ihan tahallani hieman tökkisi neuloja liian syvälle tai vääntelisi kinttuja aavistuksen liikaa, siinä toivossa että hommaa ei tarvitsisi enää tehdä.

Tässä keskustelussa asiaa pohdittiin siis terveydenhuollon kautta, mutta sama ongelma pätee niin moneen muuhunkin alaan. Kansalaispalkan myötä erilaisista palveluista saataisiin pois henkilöt jotka eivät todellisuudessa työtä edes hae eivätkä ole siihen välttämättä edes kykeneviä. Vapautuvilla resursseilla edistettäisiin tehokkaasti todellisten työnhakijoiden etenemistä työmarkkinoilla, tämä olisi ainoastaan palvelua.

Lämpimimmät hetket tänään Narinkkatorilla koin monien lasten kanssa, jotka tulivat moikkaamaan hevos-Jarmoa. Välillä vain juteltiin ja välillä leikittiin sotaa. Ammuin banaanilla kolme lasta, jotka sain kuitenkin hirnumalla taas nousemaan eloon. Näistä iloisista pienemmistä ihmisitä olisi myös aikuisväestön kuulunut ottaa oppia. Paikoin tuntui, puoluetta ja kojua katsomatta, että koko sakille on juuri suoritettu anaalipenetraatio rautakangella. Ei sellainen ole oikea signaali nuorille, joiden halutaan kiinnostuvan politiikasta. Kyllä hekin ovat maailmanmenosta huolissaan mutta tuskin tulevaisuudessa haluavat minnekään puunaamojen pitkään joukkoon.

Huomenna heppa-Jarmo taas ratsastaa, ihhah-haa, ih-hah-haa!

Vammaista menoa

Olen autistisen lapsen isä. Tyttäreni täyttää tänä vuonna, herran jestas, jo 26 vuotta. Siihen nähden miten paljon eriasteisesti vammaisia maassamme on, avustetun asumisen koteja ei juurikaan ole tarjolla, niitä joutuu jonottamaan jopa vuosia, eikä tällöinkään vaihtoehto välttämättä ole edes hyvä. Kaikki me tarvitsemme kodin, paikan jossa olla ja asua. Aina ei ole ollut helppoa, ei todellakaan. Vaatii kärsivällisyyttä niin vanhemmilta kuin jälkikasvultakin että rauha pysyy maassa ja jossain vaiheessa on suoranainen pakko ryhtyä miettimään minne jälkikasvu muuttaa asumaan. Ensimmäisen kotinsa meidän Tuuli sai kun eräästä yksiköstä asukas kuoli. Tämä ikävä tapaus siis antoi tyttärellemme mahdollisuuden, tämä on karua todellisuutta. Minä en ole kiinnostunut siitä, paljonko meitä verotetaan. Olen kiinnostunut siitä mitä me niillä tuloilla saamme. Tämä ensimmäinen asuinpaikka tyttärellemme ei ollut sitä mitä toivottiin, siitä tuli kaikin puolin itkua ja hammastenkiristystä ja hän vuoden yrittämisen jälkeen joutui palaamaan takaisin äitinsä luo.

Lopulta kuitenkin saimme "jalan oven väliin" ja uusi mahdollisuus aukesi kolmentoista asukkaan kodikkaasta yksiköstä, jossa hän viihtyy. Hermoja vaaditaan, mutta Tampereen Rantaraittikoti on niin hyvä kuin lapsellemme vain voi toivoa. Siellä hän saa kaiken tarvitsemansa pitkämielisen tuen. Tähän ei kuitenkaan tultu helposti ja itselläni ainakin on aina taustalla pelko siitä tuleeko tämä jatkumaan. Meillä on maassamme paljon eriasteisesti vammaisia, joiden vanhemmat elävät epätietoisuudessa, pääseekö se läheinen muuttamaan niinsanotusti omilleen ja millaisiin olosuhteisiin. Kenenkään etu ei loppujen lopuksi ole se että turhautuneet vanhemmat ja yhtälailla turhautunut vammainen aikuinen ahdistuvat vähitellen, se tuo käytännössä monenlaisia lieveilmiöitä, aina mielen terveysongelmien kautta alkoholismiin - meillä kun on paha tapa lievittää tuskaamme kyseenalaisin keinoin. Tiedän mistä puhun. Ja tyttäreni on minun suuri aarteeni.

Parakkiasumisesta ensi käden ratkaisu asunnottomuuteen?

Parakkitalo Kaisaniemen puiston kupeessa.

Helsingissä ei asuntoja ole kaikille niitä tarvitseville, sen me tiedämme kaikki. Väsymiseen saakka puhutaan siitä miten tulisi rakentaa nopeasti lisää kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja. Se puhe ei kuitenkaan kovin paljoa lämmitä heitä joilla ei todellakaan ole minkäänlaista kattoa päänsä päälle, edes väliaikaisesti. Oheisen kuvan mukainen parakkikerrostaloasuminen olisi sangen edullinen ja käypä ratkaisu ensi tarpeeseen: jos näin sopii majoittaa kauempaa tulleita rakennuskeikkatyöläisiä, miksi samaa ei tarjottaisi vaihtoehdoksi myös heille joilla todellinen hätä on? Painotan että en näe tässä ratkaisua alkoholi-ja päihdeongelmaisille, jotka tarvitsevat huomattavasti laajemman sektorin apua. Tällainen asumismuoto olisi kuitenkin hyvä ensiratkaisu tilanteissa joissa totaalinen asunnottomuus nähdään olevan ratkaiseva este muiden elämän osa-alueiden positiiviselle kehittämiselle..

Neekeri-Efraimin tragedia.

Aikamme suvaitsevaisuudessa ei ole oikeastaan mitään muuta vikaa, kuin että se ei oikein suvaitse mitään. Helsinkiläinen perheenäiti kauhisteli taannoin YLEn arkistoista löytyneiden Peppi Pitkätossu-kuunnelmien kielellistä sisältöä ja oli joutunut keskeyttämään kuuntelun, koska ei ollut halunnut alkaa selittelemään lapselleen sanoja "neekeri" tai "neekerikuningas", koska oli kasvattanut lastaan suvaitsevaiseksi. Lapsi oli kysellyt useamman kerran, miksi Peppiä ei voi kuunnella, saamatta ilmeisimminkään vastausta. Äiti syyttääkin YLEä lapsensa mielen pahoittamisesta.

Tilanne olisi voitu välttää, luottamalla tämän suvaitsevaisen lapsen arvostelukykyyn. Tilannetta tuskin olisi heikentänyt se, että äiti olisi kertonut että neekeri-sanaa käytettiin ennen ihan normaalisti tummista ihmisistä, mutta se on jo vanha sana, eikä sitä enää pidä käyttää kun se ei ole enää hyvä. Aihe tuskin olisi vaatinut sen ihmeellisempiä selittelyitäkään, lapsi ottaa helposti onkeensa kun asioista ei tehdä sen kummemmin numeroa. Tässä ei ongelmana olekaan nyt mikään sana, vaan vallitseva asenne.

Mitä kaikkea muuta me voimmekaan nousevilta polvilta pimittää? Se että emme pidä jostakin, ei saa olla syynä sen pyyhkimiselle pois. Nykyään puhutaan paljon lähdekritiikistä ja medialukutaidosta, joissa kummassakin avainasemassa on henkilön kyky arvioida ja punnita informaatiota. Se tulee olemaan juuri elämänsä ensivuosia eläville ihmistaimille vielä tärkeämpi taito kuin meille, on siis syytä rakentaa asioiden ympärille pientä dialogia -  se on satsaus tulevaisuuteen.

Isis näyttää kuinka kevytautoa ajetaan, ehkä.

Hiilidioksidipäästöjen myötä kovasti on ihan aiheestakin tapetilla liikenne, mutta nyt on noussut myös aivan uudenlainen "liikennemuoto", joka ei kosketa ainoastaan meidän pikkuista Suomeamme. Meillä tässä ohituskaistaksikin kutsutussa ajatuksessa, ulkomailta Suomeen palaavien Isisin riveihin täältä lähteneille tulisi tarjota pääsy "jonon ohi" sosiaali- ja avustuspalveluihin. Tätä integrointia ehdotti jo viime keväänä kuulemma sisäministeriö. Tällä kädenojennuksella halutaan mm. lieventää ja vähentää erilaisia uhkia ja väkivaltaa. Pääkysymyksenäni heräsi se, miksi näitä ihmisiä tulisi tänne enää lainkaan hyväksyä? Kyseiset henkilöt ovat jo muinoin tehneet tietoisen valinnan ja poistuneet meidän yhteiskuntamme normistoista ja koodistoista. He ovat olleet ajattelultaan potentiaalinen turvallisuusuhka Suomelle jo ennen lähtöään ja sitä vielä huomattavasti enemmän nyt paluunsa kynnyksellä. Voi vain arvailla paluun todellisia motiiveja.

Mutta kyllä meillä tieliikenne toistaiseksi tappaa enemmän kuin mikään talossa tai puutarhassa. Meno taitaa vain kiihtyä, ensi marraskuusta alkaen, kun 15 vuotta täyttänyt saa nousta mopokortilla ns. kevytauton rattiin. Kyseessähän on normaali henkilöauto, joka on nopeusrajoittimella säädetty kulkevaksi maksimissaan 60 km/h - nämä kulkupelit saattavat painaa vallan mainiosti 1500 kg. Pelottaako? Eikö? Meiltä ennen 1985 syntyneiltähän ei vaadita mopokorttia (AM), tämä siis tarkoittaa sitä, että vuoden lopulla minäkin saan lähteä huristelemaan kartsalle henkilöautolla, vaikka en ole koskaan ajanut kuin polkupyörää. Tästä tulee mageeta! Jos tällä on tarkoitus tyhjentää katu jajoutomiehistä ja -naisista, suunnitelma on mainio: pistetään nuoret kokemattomuudellaan vahingossa tappamaan muutamia hitaampia klenkkaajia, niin valtion kuluerät pienenevät somasti.

Politiikka on WC-pytty.

Olen tänään katsellut vessanpyttyä ja nähnyt siinä politiikan. Toisten mielestä kantta ei käytön jälkeen saa jättää ylös, mutta näiden ihmisten itsensä jäljiltä alhaalla onkin vain istuinrinkula: edellisellä käynnilläni laskemistani kansista siis toinen on pompannut valmiiksi ylös.

Asian voi nähdä monelta kantilta. Voin tuohtua siitä että meillä ei ole selkeitä pelisääntöjä, jonka vuoksi minun näkemykseni mukaan tässä on toteutettu vain puolet ohjeistuksesta - tai saatan olla hyvilläni, kokien että minua on autettu poistamalla ensimmäinen este tieltäni.

Jos tämä kansiproblematiikka liittyykin epämääräisesti epäpuhtauteen? Koemme muiden jättävän posliiniin jotakin sellaista saastaa, joka täytyy täysin piilottaa. Itse tietenkin olemme lähes puhtoisia, emmekä niin kuin "ne muut", joten tämä osin kaikkia hyödyttävä välitila on siten sanattomasti perusteltu.

Joskus tulee myös vesikatkoja ja olemme jälleen harkinnan edessä. Koska säiliö ei enää uudelleen täyty, mahdollisuus on vain yhteen huuhteluun. Kuka sitä tarvitsee eniten ja mille tarpeille, kuka saa vielä kerran vetää nupista tai painaa napista? Vai kykenisimmekö kriisitilanteessa hoitamaan kaikkien asiat, sen yhden huuhtelun alla? Ehkä se hieman yököttäisi, mutta tahtomalla tarpeeksi se toimisi. Se on politiikkaa.